Muutamia sekunteja myöhemmin oli ovi sulkeutunut Aleksanterin ja Stefanin jälkeen ja Genia jäi yksin kuningattaren ja poliisipäällikön kanssa.
- Alas, polvillesi! käski äkkiä Draga terävällä äänellä ja meni aivan lähelle Geniaa.
Ja kun onneton tyttö viivähti silmänräpäyksen, ennenkuin totteli hänen käskyänsä, tarttui Draga hänen ranteeseensa ja pakotti hänet vastustamattomalla voimalla laskeutumaan polvilleen eteensä.
- Kuningattarelle täytyy notkistaa polvet! huudahti Draga — noin… noin tahdon minä nähdä sinut ja vielä syvemmälle alennan sinut, aina alas häpeän kuiluun.
Genia katsoi kuningattaren kasvoja, jotka olivat raivosta vääristyneet.
Nyt vasta selveni hänelle, että hänen asemansa oli hirmuinen.
Tältä Dragalta ei hänen varmaan tarvinnut odottaa sääliväisyyttä. Tämä nainen vihasi häntä, sillä — hän oli vihkiäistensä edellisenä yönä vavissut hänen tähtensä ja sitä ei Draga antanut hänelle koskaan anteeksi.
- Jesuksen laupeuden tähden, huusi Genia — mitä olen minä tehnyt? Olenko minä loukannut teitä, kuningatar Draga? — Oi, Jumalani, minä en tiedä itsekään, kuinka nuo onnettomat sanat pääsivät huuliltani. Minä pyydän anteeksi, sillä minä näen nyt, ett'ei minulla ollut oikeutta koskettaa teidän menneisyyttänne. Sanoohan jokaisen oma sydän, että meidän velvollisuutemme on levittää verho menneisyyden yli, kun toinen on päättänyt, ettei hän sitä enää ajattele.
- Sinun katumuksesi tulee liian myöhään, sanoi Draga. — Minä tunnen ja näen sinun aikeesi, Genia von Sandorf, sinä tahdot alentaa minut kuninkaan silmissä, sinähän olet kerran rakastanut häntä, rakastat ehkä vieläkin.
- Minä rakastan häntä, huudahti Genia, kuten rakastetaan ystävää, veljeä, en muutoin. Oi Jumala, minun sydämeni — kuuluu — — —
- Sinä valehtelet, huusi Draga. — Kuinka voin minä odottaakaan, että sinä sanoisit minulle totuuden. Mutta, nyt olet sinä minun vallassani, ymmärrätkö, Genia von Sandorf, kuningatar Dragan vallassa, ja Jumalan nimessä — sinä saat tuntea, mitä se tahtoo sanoa.;