Kiireesti nousi Genia ylös. Vapisevin käsin pyyhki hän pois kasvoiltaan hiukset, jotka olivat pudonneet alas otsalle.
- Minä olen tehnyt, mitä sydämeni käski minun tekemään! sanoi Genia. — Minä olen pyytänyt teiltä anteeksi, kuningatar Draga, sillä näen, että minä olen erehtynyt. — Antakaa minun nyt mennä tieheni, sillä teillä ei ole oikeutta pidättää minua.
Muuten olen varmasti päättänyt jo tänään lähteä Belgradista. Minä menen takaisin äitini luo — oi äiti parka — sinulla ei ole ehkä vielä aavistustakaan siitä hirvittävästä tappiosta, jonka olet kärsinyt. Sinä itket, — etkä löydä lohdutusta! Mutta minun kyyneleeni sekaantuvat sinun kyyneliisi.
Genia horjui ovea kohti. Mutta hän ei ollut sinne vielä saapunut, kun
Draga äkkiä sanoi terävällä, käskevällä äänellä:
- Sulkekaa hänen tiensä, Lazar, sillä tämä tyttö on minun vankini.
Hän on vaarallinen hullu, ja samoin kuin hän tänään sai aikaan melun
kuninkaan palatsissa, niin voisi hän tehdä vielä suurempaa vahinkoa
Belgradissa, jos hän pääsisi vapaaksi.
- Takaisin! kiljui Lazar raa'alla äänellä ja astui Genian eteen.
- Poliisipäällikkö Lazar, jatkoi Draga, minä jätän teille tämän tytön, tehkää hänen kanssansa mitä parhaiten näette, mutta pitäkää vaan tarkasti huolta siitä, että tuo kurja ei saa vapauttaan takaisin.
Parasta olisi, jos sulkisitte hänet hullujen huoneeseen. Muuten en anna teille tässä suhteessa mitään määräyksiä.
Mutta vaarattomaksi täytyy hänet tehdä, kuuletteko, Lazar — vaarattomaksi.
Näitä sanoja lausuessaan katsoi kuningatar merkitsevästi poliisipäällikköön.