He juuri tervehtivät uutta tulokasta, jolla vaippansa alla oli kullankirjailtu univormu.
— Tervetuloa meille, eversti Maschin! huusivat muut upseerit. — Sano, mitenkä ovat asiat? Onko kuningas Milan saavuttanut tarkotuksensa? Onnistuiko hänen taivuttaa poikansa sydän, niin että tämä luopui tuosta häpeämättömästä naisesta, niinkuin hänen kuninkaallinen asemansa vaatii?
Kaikki toivo on nyt mennyttä! sanoi Maschin kumealla äänellä. —
Huomenna on Serbia perinpohjin häväisty, huomenna ottaa Aleksanteri
Dragan puolisokseen.
— Entäs kuningas Milan? kysyi vähän hintelämpi mies, jolla oli suuret, mustat viikset. Hänen nimensä oli kapteeni Mischitsch.
— Kuningas Milan on äskettäin lähtenyt Serbiasta Saven yli Semliniin. Kiittämätön poikansa on karkottanut hänet. Milan saattaa tuntea itsensä onnelliseksi, ettei ole tarvinnut tutustua Serbian vankiloihin.
— Niinmuodoin on Draga Maschinin tuomio langennut! huudahti Maschin, vetäen esiin revolverinsa.
— Minä ammun hänet matkallansa tuomiokirkkoon.
— Etpäs sinä, ystäväni, vastasi Mischitsch. — Sitä kunniaa ei vaan saa noin ilman muuta anastaa. Heittäkäämme arpaa siitä, kenenkä tulee huomenna tappaa kuningatar.
— Niin, heitetäänpä arpaa! sanoivat toisetkin puoliääneen. — Nyt ainoastaan nopea toiminta voi suojella meitä häväistykseltä!
— Onko puhe ainoastaan Dragasta? kysyi kiihkeästi nuori, kaunis upseeri, joka istui pöydän päässä, nuorin koko joukossa, tuskinpa vanhempi kuin itse kuningas, joka silloin oli 23 vuotias. — Miksi säästäisimme kuningasta? Hän ei ole koskaan saattava Serbiaa onnelliseksi. Löytyyhän arvokkaampiakin miehiä hänen sijalleen.