Mutta Stefan Naumovitsch oli vannonut itsekseen valan, ettei hän koskaan enää antaisi Dragan viehätysvoiman itseään vietellä.
Hän tiesi, että tässä uhkeassa rinnassa asui huono, turmeltunut sielu, ja ettei hän saisi luottaa Dragan vakuutuksiin, ei edes hänen valaansakaan.
Lempeällä väkivallalla vapautui hän Dragan syleilystä ja astui askeleen taapäin.
Hän oli jo viittonut itselleen tien, jota hänen oli kulettava.
Hän ei saisi loukata kuningatarta, sillä hän tahtoi pysytellä kuninkaan rinnalla, ollakseen tämän totinen ystävä.
Siksi ei hän uskaltanut lausua niitä sanoja, jotka olivat hänen huulillaan.
Kuitenkin huudahti hän jalolla, miehekkäällä äänellä:
- Kuningatar Draga, sen mikä kerran on ollut meidän välillämme, täytyy ijäksi olla haudattu!
Sillä jos te olisitte ollut se, mitä minun sieluni ikävöi ja luuli teissä löytävänsä, silloin olisitte te luopunut kruunusta ja olisitte tyytynyt vaatimattomampaan kohtaloon elämässä.
Ehkä olisitte sitte ollut onnellisempikin. Mutta, sen onnenhan voi tulevaisuus teille suoda.