Ha, Stefan Naumovitsch, ajattele toki, mitä teet! Sillä tämän sodan meidän välillämme täytyy tulla hirmuiseksi, siitä tulee samalla sota kuningatar Dragan ja Serbian onnen välillä!
- Minä en pelkää sitä taistelua! huudahti Stefan. — Ja nyt, kuningatar, on teidän aika palata! Minun seurastani varmaan kieltäydytte. Tuossa menee tie takasin linnaan, — puolisonne luo!
- Minä menen, sanoi Draga äänellä, joka ilmaisi, että kyyneleet olivat tulossa, mutta että hänen sisässään raivosi viha. — Minä menen! Mutta ennenkuin jätän sinut, Stefan Naumovitsch, niin saat kuulla jotakin: sinä tulet katumaan tätä hetkeä, sinä itket katkeria kyyneleitä, että sysäsit minut pois!
Narri, mitä se sinuun kuuluu, jos olen ollut muiden miesten kanssa?
Tarmokkaat luonteet asettuvat yläpuolelle sen, mikä on ollut ja ihmisen onni alkaa aina vasta silloin, kun se on alkanut hänelle kuulua.
Mutta minä tiedän, sinä tahdot neitosen. Ha, ha, no, sinä löydät hänet, sen neitosen! Ehkä tulet onnellisemmaksi hänen kanssansa, kuin mitä olisit ollut minun kanssani!
Hän riensi pois.
Stefan Naumovitsch katsoi kysyvästi hänen jälkeensä. Mikähän uhkaus olikaan hänen viimeisissä sanoissaan, jotka kuuluivat niin arvoituksen tapaisilta? Mistä neitosesta hän mahtoi puhua? Geniastako?
Pyhä Jumala, nyt tuntuivat omantunnon vaivat kaksinkerroin vaikeammilta, kun ei hän ollut tehnyt mitään sen rakkaan tytön puolesta, jonka hän jätti yksin kuningattaren ja inhottavan Lazaren kanssa!
Mitä oli hänestä tullut? Mitä pahaa oli hänelle tehty.