Stefan Naumovitsch pysähtyi, kun nämät sanat lapsellisella äänenpainolla lausuttuina, kohtasivat hänen korvaansa.
Hän luuli uneksivansa, sillä hän näki äkkiä edessänsä nuoren tytön, joka tuskin vielä oli kuuttatoista vuotta vanhempi, puoleksi lapsi, puoleksi neitsyt, kasvot ihastuttavat kuin madonnalla.
Nuori tyttö näytti olevan hienosti puettu. Kädessä oli hänellä siro nahkainen matkalaukku. "Rakas paimen!" oli tyttö sanonut. Naumovitschin täytyi ensin ajatella, mistä johtui, että tyttö nimitti häntä paimeneksi.
Mutta silloin havaitsi hän olevansa naamiopuvussa, eikä vieras tietysti voinut aavistaa, ettei hän ollut todellinen paimen.
Tyttö oli äkkiä tullut näkyviin sivukäytävältä. Kuka oli tuo tyttö?
Mistä hän tuli? Miksi kysyi hän tietä linnaan?
— Rakas paimen, ettekö haluaisi ansaita jonkun pennin? kysyi tyttö
Serbian kielellä. Kas tässä on, jos viette minut linnaan!
Näin sanoen painoi tyttö nuoren upseerin käteen frangin kappaleen, ja kuninkaan ajutantti ällistyi siinä määrässä, ettei ollenkaan aikonut jättää rahaa takaisin.
— Kiiruhtakaa nyt! Ette ollenkaan voi ajatella, rakas paimen, kuinka kiire minulla on linnaan.
Onko sinne hyvin pitkä matka? Minä olen kovasti väsynyt! Mutta minä tulenkin pitkän matkan päästä!
— Kuinka olette tullut tänne puistoon, neiti? kysyi Stefan. — Miksi juuri täältäpäin koetatte linnaan päästä?