— Joo, asia on kokonainen pitkä juttu! huudahti nuori nainen, ja ihastuttava hymyily väreili hänen terveillä rusohuulillaan. — Teille voin sen kertoakin. Kuulkaa sitte! Minä olen — karannut.
— Karannut? Mitä tämä merkitsee, neitiseni?
— Minä olen karannut! huudahti nuori tyttö ja nauroi samassa niin hillittömästi, että pieni lintu, joka istui oksalla ja nukkui, pelästyen lensi tiehensä. —
— Olen karannut rouva Lourionin luota! Ettekö häntä tunne! Kuinkapa hänet tuntisittekaan, te serbialainen paimen! Ha, ha, ha.
Muutoin voitte olla varsin tyytyväinen, kun teillä ei ole kunnia häntä tuntea.
Hän on vanha eukko, harmaahapsinen ja taitaa hirveän paljon engelskaa ja ranskaa, mutta on muutoin hyvin ikävä.
Ja nyt tahdon teille kertoa, kuka rouva Lourion on. Hänellä on hieno kasvatuskoulu Wienissä, Raatihuoneenkadun varrella, ja siellä oleskelu maksaa kauhean paljon. Mutta luuletteko, että siellä minuuttiakaan viihdyin?
Voi, kuinka olen toivonut takaisin Serbiaan!
— Te olette siis serbialainen?
— Tietysti, ettekö sitä kuule jo puheestani?