Minun piti juuri oppia saksaa, ranskaa ja engelskaa esteettömästi. Sitä varten lähetti sisareni minut kasvatuskouluun. Hänen mielestään tuli nuoren tytön käydä tuommoista koulua, löytääkseen onnensa.
Minäkin olisin mielelläni jäänyt rouva Lourionin luokse, sillä siellä oli monta kelpo tyttöä, joiden tuttava olin.
Mutta sitte tuli se suuri tieto, ja silloin en enää voinut kestää.
Kymmenen kirjettä olen sisarelleni kirjottanut, että hän antaisi minun palata kotiin. Tahtoisin minäkin hiukan nähdä hänen suuruuttaan, kunniataan ja ihanuuttaan.
Mutta luuletteko, että sisareni sitä salli?
— Pysy siellä siksi kuin täytät 18 vuotta! — sen vastauksen sain.
Mutta niin kauvan en voinut odottaa. Tein asiasta pikaisen lopun. Otin mukaani välttämättömintä, tietysti kaikessa salaisuudessa, ettei rouva mitään huomannut.
Kaksi laitoksessa olevaa ystävääni lainasi minulle matkarahat, ja sitte matkustin junalla Wienistä ja saavuin tänä iltana Belgradiin.
Ja voitteko ajatella, rakas paimen, että kun olin Belgradin asemalla, ei minulla kukkarossa ollut edes sen vertaa, että olisin voinut ottaa issikan. Se raha, minkä teille annoin, oli viimeinen.
Stefan piti rahaa vielä kädessänsä, sillä hän tahtoi pitää sen muistona tuolta ihastuttavalta luonnonlapselta, joka edessänsä seisoi.