— Mitäpä minulla oli muuta tehtävää, jatkoi nuori tyttö, joka reippaasti kulki Stefanin rinnalla, — kuin jalan lähteä rautatieasemalta?
Oi, minä tunnen sangen hyvin tien asemalta linnaan! Mutta kun ilta oli kaunis, päätin kulkea puiston kautta.
En myöskään tahtonut, että kukaan minua näkisi, ennenkuin olin linnassa.
Mutta minä kuljin liiaksi ajatuksissani, jotenka eksyin, ja olen nyt iloinen, kun teidät tapasin.
Sanokaas minulle, oletteko kuninkaan palveluksessa? Paimennatteko ehkä kuninkaan lampaita?
— Minäkö? En! vastasi Stefan. — Minä palvelen toista herraa.
— Olipa vahinko, sanoi nuori tyttö. — Jos olisitte ollut kuninkaan palveluksessa, olisin saanut nähdä teidät vielä toisen kerran ja puhella kanssanne. No, jääköön se sattuman varaan. Mutta tuossahan näenkin linnan! Kylläpä siellä näyttää olevan paljo valoa!
Varmaankin siellä juhlitaan. Onko siellä joka ilta juhlia? Siellä linnassa on varmaankin oikein hauskaa.
En tosiaankaan kadu, että käänsin selkäni rouva Lourionin kasvatuskoululle.
— Aiotteko siis jäädä linnaan? kysyi Stefan Naumovitsch. — Te varmaankin toivotte saavanne hänen majesteettinsa kuningattaren luona paikan kamarineitsyenä tahi sentapaisena?