Hän sai ottaa viimeisen arvan, joka lakissa löytyi.
— Avatkaa liput! käski eversti Maschin kumealla äänellä.
Paperin ratinata kuului, sitte minuutin hiljaisuus, — kuumeentapaista jännitystä — sitte näki Genia, kuinka Stefan Naumovitsch kalpeni, kuinka hän molemmin käsin puristi rintaansa ja huudahti:
— Draga Maschin, Serbian onnettomuus, on huomenna kukistuva minun kädelläni!
Genia tunsi, kuinka sydäntänsä kouristi, hän tunsi tuskaa, jota ei koskaan ennen elämässään ollut tuntenut; ei edes silloin, kun hän sai tietää, että lapsuutensa leikkitoveri oli mennyt kihloihin Dragan kanssa, hän näin paljon kärsinyt.
Hän oikaisi itsensä. Hänestä tuntui kuin täytyisi huutaa kovalla äänellä: "Älä tee sitä, Stefan Naumovitsch, älä tee sitä! Kuolema väijyy tielläsi!"
Jo sammui tuli viereisessä huoneessa. Sitte putosivat nuoraportaat alas ikkunasta, ja toinen olento toisensa perästä liukui alas huojuvia tikapuita myöten.
— Hyvästi, hyvästi! sanoi Naumovitsch, joka yksin oli jäänyt huoneeseen, katoaville liittolaisilleen.
Minä järjestän täällä kaikki, jottei mikään voisi ilmaista salaista kokoustamme. Menkää vaan, minä tulen perästä!
— Hän on yksin, ajatteli Genia, — voi-, jos voisin varottaa häntä! Mutta enhän minä uskalla. Hän tappaisi minut, jos antaisin hänen tietää, että tunnen hänen salaisuutensa.