Stefan vaikeni, sillä hänelle oli kumminkin vastenmielistä häiritä hänen lapsellista luottamustansa sisareensa.
- … Mutta sen verran tahdon kumminkin sanoa, jatkoi hän, jos joskus ystäviä tarvitsette, niin muistakaa paimenta. Luottakaa minuun! Minä olen oleva teidän läheisyydessänne.
Näin sanoen, puristi Stefan tytön pientä kättä, kumarsi syvään ja vetäytyi takaisin puistoon.
Nuori tyttö seisoi kauvan ja katsoi hänen jälkeensä.
— Kyllä mies osasi kauniisti puhua, häntä en varmaankaan ole unhottava.
Ajatteleeko hän myöskin minua? Voi, hän oikein saattoi sydämeni ahtaalle, lisäsi Helene huokaillen. — Olin iloinnut saadakseni asua kuninkaan palatsissa ja nyt —
Onko totta, että täällä joudun ilkeiden ihmisten seuraan?
Mutta eihän sisareni voisi semmoisia suvaita ympärillään.
Hän on niin viisas ja samalla niin kaunis, hän on kohonnut niin korkealle, ettei kukaan voine häntä pettää, tahi että hän kärsisi mitään ilkiöitä läheisyydessään.
Ja kuitenkin — mitä paimen on minulle sanonut, sen olen muistava, olen pitävä silmät auki ja sydämeni puhtaana.