— Sinulla ei siis ole mitään sitä vastaan, että Helene jää meille linnaan?
— Minä en ainoastaan salli sitä, vaan vieläpä toivon kaikesta sydämestäni.
Mutta tahdon esittää teille ajutanttini, — Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin kapteeni.
Stefan oli lähestynyt nuorta tyttöä ja tervehti häntä säädetyllä tavalla, mutta Helene heti ojensi hänelle sydämellisesti kätensä.
— Minua ilahuttaa, että saan tulla teidät tuntemaan, herra kapteeni, sanoi Helene, ja koska te olette lankoni ajutantti, niin täytyy teidän luvata minulle, että aina valvotte, ettei hänelle mitään pahaa tapahdu.
— Helene, kuiskasi Draga, nykäisten sisartansa, noin ei hovissa sovi puhua.
Mutta Helene vaikeni, pitäen kättänsä yhä vielä nuoren upseerin kädessä ja katsoen häneen kummastunein katsein.
Kuinka saattaa kaksi ihmistä noin olla toistensa näköisiä, paimen, jonka eilen oli puistossa kohdannut ja josta hän koko yön oli uneksinut, ja tuo kaunis, kuninkaan korkeata suosiota nauttiva upseeri.
— Suokaa anteeksi, sanoi Helene punastuen, ja vetäen pois kätensä, onko teillä ehkä joku veli, joka on paimen?
Kuningas, kuningatar ja Stefan päästivät nyt oikein remakan naurun.