Tätä saarta kohti kulki venhe 28 p. Syysk. 1900, juuri kun aurinko oli laskemaisillaan ja viimeisillä säteillään valaisi Tonavan sinisen veden.
Kaksi miestä oli venheessä.
He näyttivät olevan kaksi serbialaista matonkauppiasta, ainakin päättäen niistä suurista mattopaaluista, jotka olivat venheessä.
Mies noin 38 á 40 vuotias, jolla oli musta kokoparta, istui ruorissa, jota hän hoiti suurella taidolla, sillä eipä ollut todellakaan helppo tehtävä ohjata täällä venettä pyörteiden läpi.
Hänen nuorempi toverinsa oli airoissa ja osoitti siinä atleetin voimia.
- Nyt on vaan muutamia minuuttia, sanoi nuorempi mies, katsoen ilosta loistavin kasvoin saarta kohti — ennenkuin olemme rannassa. Sitte saatte taas nähdä sen, jota sydämenne on niin kauvan ikävöinnyt ja jonka seurasta teidän on niin kauan pitänyt olla poissa.
- Niin, niin, mutisi mustapartainen liikutuksesta kostein silmin — minä saan nähdä rakkaan lapseni ja painaa hänet rintaani vasten.
Jos nyt tätä sanoessaan mustapartaisella oli kyyneleet silmissä, niin loisti hänen nuoren seuralaisensa katseessa kummallinen kiilto.
Hänenkin sydämensä näytti rajattomasti haluavan päästä maihin, mutta hän ei näyttänyt ollenkaan kuten päällikkönsä miettivän sitä, oliko hänellä oikeutta astua saarelle, vai ei.
- Aza! lausui mustapartainen, Aza, ystäväni, poikani, sillä minä rakastan sinua, kuin olisit oma poikani — minä varoitan sinua, ettet unohda sitä valaa, jonka vannoit minulle. Tällä saarella en minä ole sinulle muuta, kuin herra Demeter.