Jumalan tähden, Aza, elä unohda sitä, ettei hän aavista mitään, eikä saa aavistaa mitään, ja että se olisi kuolemani, jos hän joskus saisi tietää, että…
Mustapartainen painoi päänsä rintaa vasten ja vaipui surulliseen mietiskelyyn.
Mutta Aza huudahti kiireesti:
— Älä ole siitä levoton, herra. Minä kyllä tiedän, mitä sanon, eikä kukaan houkuttelisi minulta salaisuutta.
Kun molemmat miehet noin puhuivat, oli venhe päässyt kuohuista, se liukui nyt tyynemmille vesille ja pyrki pieneen lahdelmaan, joka oli ikäänkuin hyvä luonnollinen satama.
Äkkiä kaikui heikko, kitisevä ääni venheen pohjalta. Se tunkeutui maton alta, joka oli Demeterin jaloissa.
Siellä oli siis joku elävä olento, sillä kirjava matto sysättiin nyt syrjään ja pienen tytön kiharainen pää pisti esiin.
— Kas, pikku Milana! huudahti herra Demeter. — Oletko nyt kyllin nukkunut? Jaa, lapseni, nyt olemme perillä, kohta pääset kiltin rouvan luokse, josta puhuin sinun kanssasi; silloin saat kauniin sisareni ja tällä saarella saat leikkiä, tanssia ja olla iloinen. Tämän saaren annan sinulle nyt kotopaikaksi, ja täällä saat alati olla suojelukseni alaisena.
— Mutta missä on Genia? kysyi pikku Milana surullisen näköisenä. —
Miksi on hän lähtenyt luotani? Minä tahdon, että hän tulisi takaisin
Milanan luokse, hän oli niin kiltti.
— Genia, sanoi herra Demeter jonkummoisella mieliharmilla — hän ei enää tahdo meistä tietää. Hän karkasi luotamme ja palasi Belgradiin, vaikka minä häntä varoitin astumasta kaupungin kaduille.