— Oivallinen Barkas, sanoi Demeter koiralle, — sinäpäs aina olet varuillasi!
Nopeilla hyppäyksillä laukkasi koira äkkiä pensasten läpi ja katosi.
— Hän kiiruhtaa ilmoittamaan naisille meidän tuloamme, sanoi Demeter hymyillen. — Tule, kiiruhtakaamme, Aza, ettemme tule liian myöhään perässä. Molemmat miehet ottivat nyt Milanan väliinsä ja menivät saarelle päin.
He kulkivat varjoisan metsikön lävitse sekä yli kukkaisniityn, sitte melooni-istutusten ohitse ja tulivat lopulta kukka-istutusten luo.
Mikä satumainen kukkaisloisto! Ruusuja, hyasintteja y.m. kasveja kukki ja tuoksui kaikkialla. Mihin vaan silmä katsahti, näki se tavattoman väriloiston.
— Tuo kaikki on äiti Cyrillan työtä, sanoi Demeter. —
Mutta nyt me olemme perillä. Tuossa on pieni maja, jonka omin käsin olen rakentanut.
Demeter äkkiä vaikeni ja jäi liikkumattomana seisomaan, samassa kuin vavistus valtasi koko hänen ruumiinsa.
Pienen majan ovi, joka melkein katosi viiniköynnöksiin, oli avautunut ja portailla näyttäytyi kaksi naista.
Toinen oli nuori tyttö eikä juuri saattanut olla vanhempi kuin kuusitoista vuotta. Pienikasvuisena ja hentona, mutta ei kumminkaan vailla jonkun verran täyteläisyyttä, oli Sylvalla hienot, soikeat kasvot. Silmissä oli sineä, jommoista tapaa vaan vuoristojärvissä.