Suu oli pieni ja muistutti puoleksi auennutta ruusunnuppua.
Päästä valui alas sinisenmusta tukka. Sylvan suurin kauneus oli kuitenkin neitseellisyyden ja viattomuuden hohde, joka hänen kasvoillaan lepäsi ja muistutti väräjävätä auringon loistetta.
Nuoren tytön takana näkyi harmaahapsisen naisen karkeatekoinen, leveäharteinen vartalo, naisen, joka saattoi olla noin viisikymmentä vuotta ijältään.
Niinhyvin Sylva kuin vanhus olivat puetut kotikutoisiin vaatteisiin, jotka muistuttivat roomalaisia toogoja ja joita ainoastaan uuman kohdalla kannatti kapea, punanen vyö.
Nähdessään lapsensa, levitti Demeter käsivartensa. Mielenliikutuksesta hän ei kyennyt sanaakaan sanomaan.
— Isä, rakas isä, sinäkö olet? huudahti Sylva, heittäytyen hänen rinnalleen. — Vihdoin viimeinkin saan sinut taas nähdä, rakas, rakas pappa!
— Lapsukaiseni, rakas lapseni! sammalti Demeter, painaen häntä rintaansa vastaan. Voi kuinka olen iloinen, kun taas saan pitää sinua sylissäni.
Cyrilla oli sillä välin syleillyt poikaansa ja ojensi nyt Demeterille kätensä.
Samassa kääntyi niinhyvin Cyrillan kuin Sylvan katseet pikku Milanaan, joka arastellen vierasta ympäristöä oli vetäytynyt takaisin ja seisoi siinä yksin kädet ristissä.
— Kuka on sitte tuo pienokainen? kysyi Sylva.