— Se on pieni sisar, jonka olen tuonut sinulle mukanani, vastasi Demeter. — Se on hyljätty lapsi parka, jolla ei ole isää eikä äitiä, ja olisi menehtynyt, jollei sattumalta olisi joutunut minun käsiini.
Äiti Cyrilla, armahtakaa pikku Milanaa ja minä luulen, että hän on teille tuottava iloa, jos tahdotte kasvattaa häntä, niinkuin olette Sylvaa kasvattanut. Ja sinun, Sylva, tulee rakastaa häntä kuin sisarta.
— Sisar! huudahti Sylva, lyöden käsiänsä. — Minulla on sisar!
Oi, herra Jumala, tämähän on enemmän kuin rohkeimmissa unelmissani olin luullut omistavani.
Pikku Milana, minä pidän sinusta jo tavattoman paljon. Tule tänne — minun täytyy suudella sinua! — Tahdotko tulla sisarekseni?
Tätä sanoessaan nosti Sylva Milanaa. Lapsi heitti pienet käsivartensa hänen ympärilleen ja painautui hellästi häntä vastaan.
Kaikki nyt astuivat pieneen majaan, missä äiti Cyrilla oli kasvattanut
Sylvaa ja poikaansa Azaa.
Demeter asettui pöydän ääreen, sillä aikaa kuin Cyrilla ja Sylva kiiruhtivat illallista valmistamaan. Aza tahtoi hiipiä perässä, mutta Demeter kutsui hänet takaisin.
— Aza, sanoi hän, — minä tunnen jonkummoista pelkoa, joka ehkä on aivan perusteeton, mutta josta kumminkaan en tahdo päästä. Pelkään näet, että meitä joku on seurannut tahi meidät nähnyt, kun nousimme maihin.
Tiedäthän, etten paljoa välitä turvallisuudestani, yhtä päätä antaudun vaaroihin. Mutta niin pian kuin astun tähän saareen, missä ne ihmiset asuvat, jotka minulle ovat rakkaimmat maailmassa, silloin tulen araksi ja pelkuriksi. Sillä minä ajattelen, että jos minut tavattaisiin täällä, en ainoastaan minä, vaan myöskin äitisi Cyrilla ja tyttäreni Sylva olisivat hukassa.