— Jos joku olisi meitä seurannut, sanoi Aza kiihkeästi, silmät säihkyen nuorta rohkeutta, — silloin — puolustautuisimme viimeiseen hengenvetoon saakka. Eihän meiltä aseita puutu — onhan niitä tuolla Janitschartornissa yltä kyllä.
— Hiljaa, käski Demeter, — ei sanaakaan Janitschartornista, eikä siitä, mitä sinne on kätketty!
Se on salaisuus, poikani, jota et saa päästää huuliltasi — kumminkin toivon, että sinulla on siitä oleva hyötyä, että tiedät tämän salaisuuden.
Lähde nyt matkalle. — Barkas seuratkoon mukana — ja kulje ympäri saarta. Katso metsäänkin, tullaksesi erityisesti vakuutetuksi, onko venhe paikoillaan ja voimmeko olla täysin turvallisia!
Kun kapteeni käski, silloin tiesi Aza liiankin hyvin, että hänen tuli vaan sokeasti totella.
Hän otti kiväärin käteensä, vihelsi Barkasta ja meni ulos ovesta.
— Kuinka sydämeni rajusti lyöpi! mutisi Demeter itsekseen. — Mitä sitte tahdot, mieletön sydän, joka et muutoin tunne mitään pelkoa!
Niin, sinä tiedät, että täällä on suurin rikkauteni, jota on suojeltava ja säilytettävä.
Ei, Jumala ei voi olla niin julma, että hän antaisi vakoovan silmän minua seurata, kun saarelle astun.
Kaikkialla muualla vangitkoot minut, laahatkoot vankilaan, vaikka teloituspaikalle, jos niin käy. Mutta silloin — tahdon kuolla kaukana täältä eikä koskaan ole maine minun häpeällisestä kuolemastani tunkeutuva Sylvani korviin.