— En, vastasi Demeter, — mutta minä tahdon mennä hänen luoksensa — minä tahdon nähdä hänet!
— Herra Demeter, pyysi Cyrilla muori hiljaa, — miksi taas kiihoitutatte itseänne häntä näkemällä? Jättäkää kuolleet rauhaan — katselkaa tytärtänne, hänessä on hän ylös noussut, semmoinen hänkin eläissään oli, eloa ja onnellisuutta uhkuen.
Demeter pudisti päätänsä ja nousi.
— Ei, niin usein kuin tulen tälle saarelle, tulen kuolleitten luokse yhtä kernaasti kuin elävien.
Seuratkaa minua, äiti Cyrilla. Minulla on myös jotakin teille sanottavaa, johon emme tarvitse ketään todistajia!
Tuolla Janitschartornissa voimme olla varmat siitä, etteivät lapset meitä kuule.
Cyrilla muori huokaili, sitte toi hän keittiöön pienen lyhdyn, sytytti ja otti ruosteisen avaimen.
Hän meni edellä ja Demeter seurasi perässä.
Takaportin kautta, joka keittiöstä johti pieneen kasvitarhaan, he katosivat ja kulkivat polkua myöten korkeiden pensaitten lomitse, niin etteivät lapset heitä nähneet.
Viiden minuutin kuluttua olivat he saapuneet rauniolle.