Cyrilla muori avasi raudoitetun oven, ja he kiipesivät kiertoportaita myöten ylös torniin.
Kaikkein korkeimmalla kohdalla oli rautaovi, joka vielä kokonaan oli vastustanut hävityksen voimia.
Tämän Cyrilla avasi toisella, pienellä avaimella, jonka otti taskustansa.
Demeter kiiruhti pyöreään tornihuoneeseen, jonka akkunasta kuu levitti aavemaista valoansa. Keskellä lattiata oli ruumisarkku jalustalla.
Arkku oli valmistettu mustasta puusta ja sitä verhosi joukko kuivettuneita kukkia.
Mutta kannella oli kimppu tuoreita punasia ruusuja.
— Kuka on pannut nämä kukat? sai Demeter sanotuksi, osottaen ruusuja.
— Kukas muu kuin minä! Eikä muu täällä käy kuin minä. Demeter otti muutaman askeleen eteenpäin ja tuijotti synkästi arkkuun.
— Eatima! ähkyi hän itkun melkein tukahuttamalla äänellä. Rakas vaimoni, Sylvanin äiti, jonka kerran raivouden kohtauksessa olen tappanut. En koskaan voi sinua unhottaa! Alati on rikokseni uhrin näkeminen kalvava sydäntäni.
Pitkän ajan seisoi hän arkun ääressä synkkiin ajatuksiin ja itsensä nuhtelemiseen vaipuneena.