Cyrilla katseli häntä äänetönnä surullisin katsein. Lopuksi Demeter huokasi syvään ja kääntyi pois.
— Tule, menkäämme! lausui hän väsyneellä äänellä. Ja taas kulkivat he portaita myöten ja takasin puutarhan lävitse.
He lähestyivät luonnon itsensä muodostamaa lehtimajaa.
Turkkilainen sireenipensas oli tällä saarella kasvanut niin suureksi ja voimakkaaksi, että sen kukkivat, tuoksuvat oksat riippuivat laajassa piirissä maata kohden.
Ne muodostivat katoksen, jonka alla istui kuin lehtimajassa. Ja rungon ympärille oli Cyrilla laittanut yksinkertaisen penkin, jossa hänen oli tapana istua Sylvan kanssa hämärässä.
Tuskin oli kumminkin Demeter ja hänen seuraajansa lähestyneet tätä salaisen keskustelun paikkaa, ennenkuin Cyrilla tarttui Demeterin käsivarteen ja tempasi hänet takaisin.
— Kas tuossa — katsos — aavistukseni: Aza ja Sylva!
Demeter pysähtyi. Hän vei toisen kätensä silmien yli, ikäänkuin olisi tahtonut selvemmin nähdä, ikäänkuin hän ei olisi tahtonut käsittää sitä kuvaa, joka siinä näyttäytyi hänen katseilleen.
Eikä kumminkaan tuo ollut mitään ihmeellistä tällä paradiisimaisella saarella. Sillä siinä oli kuva kahdesta rakkautta janovasta sydämestä, jotka juuri olivat toisensa löytäneet.