Huuto syvyydestä.
Aza oli ottanut Sylvan kädet omiinsa ja painoi ne rintaansa vastaan. Hän kumarsi päänsä nuoren tytön puoleen ja katsoi häntä syvälle silmiin. Demeter ja Cyrilla kuulivat myöskin, mitä hän sanoi. Se oli tuota vanhaa rakkauden laulua, jota nuorukainen aina ihmisen luomisesta saakka oli neitoselle laulanut, joka oli hänen sydämensä voittanut.
— Sinä suloinen kukkani, kuulivat he Azan sanovan, — tiedätkö mitä rakkaus on?
Rakkaus on lahja, jonka jumalat ovat ihmiselle antaneet ja jota paitse maailma olisi autio ja tyhjä.
Oi, Sylva, sinun tähtesi luopuisin vaikka taivaan autuudesta. Sano,
Sylva, rakastatko minua?
— Kyllä, minä rakastan sinua. Aza, vastasi tyttö, — sinähän olet minun veljeni.
— Veljeni? — Mutta minä kysyn sinulta, rakastatko minua enemmän kuin veljeä?
— Enemmän? — Mitä tarkoitat? Voiko sitte ihmistä rakastaa enemmän kuin omaa veljeä?
Cyrilla äiti kadotti kärsivällisyytensä.
— Mutta nyt hän on jo kylläksi sekottanut tytön pään, huudahti hän itsekseen. — Oi tuota ilkiötä, kun haaveilee tuossa tähdistä ja kukkasista! — Ei, siitä on tehtävä loppu!