NELJÄS LUKU.
Puhdasta rakkautta.
Kummastuksella katseli nuori upseeri tytön suloisiin silmiin, joita ympäröitsi kullankeltaiset kutrit; hän oli näkevinänsä taivaallisen olennon.
Stefan Naumovitsch käsitti kumminkin, ettei hänellä ollut aikaa tuhlata. Rappusten edessä koetti Mandelblüt edelleen vakuuttaa vahtipäällikköä siitä, ettei mikään rosvo ollut talossa. Mutta sotilas vaati yhtä päätä itsepintaisesti saada tutkia kaikki huoneet.
— Voitteko antaa minulle anteeksi, hyvä neiti, sanoi Stefan puoliääneen ja koettaen tyvenesti puhua, — että minä tällä tavoin tunkeuduin Teidän huoneeseenne? Jumala on minun todistajani, etten muuta voinut tehdä. Jos minut täällä keksitään, ilman että minä voin tyydyttävästi tehdä selkoa, miksi täällä olen, niin ruvetaan minua epäilemään, jo silloin on minun mahdotonta vapautua syytöksestä. Neiti, minä vetoan Teidän ihmisrakkauteenne, pelastakaa minut… kätkekää minut!
— Jumalani, mihinkä voisin Teidät piilottaa! vastasi Genia. — Tässä viheliäisessä huoneessa ei edes ole kaappia, kaikkialla Teidät keksitään, ja kumminkin… vapisen minä Teidän henkenne tähden, sillä… Genia vaikeni; vieno puna peitti hänen poskensa.
— Te siis säälitte minua? huudahti Stefan kuiskaavalla, melkeinpä onnellisella äänellä. — Silloin… silloin en enää pelkää vaaraa! Kyynel tunkeutuu silmäänne… minä kiitän Teitä, neitiseni tuosta kyyneleestä, kiitän sanomattomasti.
Näin sanoen tarttui Stefan hänen käteensä ja vei sen huulilleen. Genia salli sen… hän oli näkevinään unta.
— Jopas vihdoin, sanoi korskea ääni oven ulkopuolia. — Tässä huoneessa hänen täytyy olla tahi viereisessä.
— Ajajat ovat jo täällä! sanoi Genia tuskallisesti. — Nyt… nyt ei minulla ole muuta tehtävää! Ei, älkää peljätkö, herra luutnantti, he eivät pääse Teille pahaa tekemään; minä kyllä todistan heille, että Teillä on täysi oikeus oleskella täällä.