Päättäväisesti meni Genia ovelle ja avatessaan salvan kuiskasi hän
Naumovitschille:
— Ottakaa vaippa yltänne ja… miekka! Istuutukaa vuoteen reunalle, mutta ette saa vastustaa minua, vaikka kuulisitte minun mitä hyvänsä sanovan!
Ovi avautui. Ensimäinen, joka kynnyksellä näyttäytyi, oli Mandelblüt, joka piti savuttavaa lamppua kädessään; hänen ryppyinen naamansa oli huolestuneen näköinen, ja hänen jäsenensä vapisivat, sillä hän pelkäsi, että nyt tulisi ilmi, että hän oli vuokrannut huoneensa salaliittolaisille, ja kun hän näki Stefan Naumovitschin istuvan vuoteen reunalla, oli hän vähällä kauhusta viskata lampun lattialle.
Vahtipäällikkö, parrakas korpraali, meni Genian luokse ja mittaili häntä kiireestä kantapäähän saakka synkällä, uhkaavalla katseellaan. Hänen takanansa taas täyttivät sotamiehet pyssyineen oven aukon.
— Nuori rouvasihminen! sanoi korpraali. — Kuka Te olette?
Mandelblüt piti lamppua siten, että valo hetkeksi saattoi langeta ainoastaan Genian hennolle vartalolle; korpraali ei vielä ollut huomannut Naumovitschia.
— Kukako minä olen? — Herrasnainen, niinkuin näette, vastasi Genia lujasti, ja minä vaadin, että minua sellaisena kohdellaan.
— Herrasnainen?… No, saammehan sitte nähdä. Antakaas paperinne!
— Tässä ne ovat! vastasi Genia ja ojensi vahtipäällikölle kastetodistuksensa, jonka hän kotoa paetessaan, varovaisesti kyllä, oli ottanut mukaansa.
— Mitä hittoa! Oletteko te paronitar Eugenie von Sandorf? huudahti hämmästynyt sotilas. — Silloin varmaankin olisitte ylhäinen nainen. Mutta mitä Teillä sitte on tekemistä tässä huonomaineisessa ravintolassa juutalaisen Mandelblütin luona. Ei Teidän arvoisten henkilöiden ole tapana täällä asustaa.