Tämä otti kynän käteensä, mutta samassa kun hänen piti panna nimensä kuitin alle, huudahti hän:
- Mitä tämä sitte on, jota tähän on kirjoitettu? — Mandelblüt saa 600 lyöntiä?
- Ha, ha, sainpas sinut kiini, veijari! sanoi Lazar nauraen. — Sinähän väitit, ettet osaa lukea etkä kirjoittaa! Todellakaan ei minulla olisi halua heittää sinua vankilaan.
— Jumalan tähden, älkää sitä tehkö! Olenhan minä kumminkin teidän uskollinen palvelijanne! Mitäpä saisitte aikaan ilman Mandelblütia?
Nauraen kokosi Lazar paperit, lukitsi ne pöytälaatikkoon ja nousi pöydän äärestä sanoen:
— Minä en teiltä kuittia tarvitse. — Odottakaa minua täällä! Minä palaan heti.
Näin sanoen meni Lazar Mandelblütin ohitse ja avasi odotushuoneen oven.
Hän ei nähnytkään siellä kirjuriansa.
— Jo taas poissa, sanoi Lazar suuttuneena, kierrellen viiksiänsä. — Aivan oikein, nyt on päivällisen aika, hän on varmaankin mennyt ravintolaan syömään. Katsokaa Mandelblüt, ettei kukaan tule huoneeseeni!
Sitte sulki Lazar oven jälkeensä ja Mandelblüt, joka siellä nöyränä seisoi, harmaahapsinen pää rintaansa vastaan, kuunteli poliisipäällikön askeleita, tämän mennessä alakerran virkahuoneeseen vieviä portaita.