— Minä vihaan tuota lurjusta, mutisi Mandelblüt, heittäen myrkyllisen katseen Lazarin jälkeen. Hän on antanut kastaa itsensä, tuo kurja elukka! —
Ha, ha, Lazar Petrovitsch, et pitänyt Petrovitschin nimestä, se muka ei ollut sinulle tarpeeksi hyvä! Sinä jätit sen pois ja nimität itseäsi ylpeästi ja vihaisesti "Lazar."
Jos tahtoisin, voisin tehdä sinut onnettomaksi. Mutta minä en tahdo. Ja vaikkapa antaisit minulle 50,000 francia, niin et kumminkaan koskaan saisi minulta tietää, mitenkä saisit Demeter Banjalukin kynsiisi.
Hänelle olen uskollinen, häntä rehellisesti palvelen ja miksi?
— Joo, hän on todellinen aatelismies, maksaa minulle hyvin ja kohtelee minua siivosti. Ja niin kauvan kuin Mandelblüt on hengissä, saattaa tuo rohkea rosvo turvallisesti liikkua Belgradissa ja voi —
Mitä hittoa tuo oli? — Kuka soittaa? — Mitä tahdotaan? — Kas, sehän vaan on telefooni! — Voi kuin säikähdin.
Telefooni soi yhä vielä.
— No, koskei ketään muuta ole täällä, sanoi Mandelblüt itsekseen, katsellen ympärilleen, — niin täytyy kai minun mennä ja sanoa, ettei poliisipäällikkö ole saapuvilla.
Hän meni telefoonin ääreen ja huusi:
— Kuka siellä on? — Mitä tahdotte?