Mutta ennenkuin hän sinne asti oli saapunut, kuuli hän nimensä vielä kerran huudettavan.
— Herra Mandelblüt, vielä yksi kysymys, sanoi kreivitär. — Mikä olikaan sen miehen nimi, jonka kanssa tyttäreni — oi Jumalani, en uskalla sitä sanoa! — havaittiin olleen tuona yönä?
— Stefan Naumovitsch on hänen nimensä, rouva kreivitär. — Hän on nuori, komea upseeri, luullakseni myöskin hyvästä perheestä. Tätä nykyä on hän hänen majesteettinsa kuninkaan ajutanttina.
— Hyvä on, herra Mandelblüt, sitä minä vaan halusin tietää.
Yhtä monta kertaa kumartaen kuin sisään tullessa, poistui Mandelblüt ja vihdoinkin oli kreivitär yksin.
Mandelblüt lähtikin sopivaan aikaan, sillä kreivitär ei enää kyennyt hallitsemaan itseänsä. Hän puhkesi itkemään, nojautuen sohvan kulmaan. Hän itki sitä, että oma lapsensa oli joutunut viettelijän uhriksi.
Sillä vanha kreivitär ei hetkeäkään epäillyt, että Stefan Naumovitsch pani liikkeelle kaikki keinonsa, joilla kokenut mies saattaa viattoman tytön pään panna pyörälle.
Kuinka muutoin olisi ollut mahdollista, että Genia yöllä olisi avannut hänelle ovensa.
— Minä en voi sitä uskoa, en voi sitä käsittää! huudahti kovasti koeteltu kreivitär, yhä käsiänsä väännellen. — Mutta kumminkin — tuota ei juutalainen ole voinut itsestään keksiä; hän oli niin varma asiastansa. —
Näin sanottuaan nousi kreivitär sohvalta, pyyhki kyyneleensä ja sanoi: