Näiden rivien alle, jotka vanha rouva kirjoitti tuhansin kyynelin, samalla kun hän tuon tuostakin jätti kynän kädestänsä, kun epätoivon tuska valtasi hänet, piirsi hän vihdoin vakavalla kädellä: Kreivitär von Sandorf.
Vielä kerran tarkkaavasti luettuansa kirjeen, pisti hän sen kuoreen ja varusti osoitteella: Stefan Naumovitsch, H. M. Serbian kuninkaan ajutantti.
— Nyt vaan on kysymys siitä, sanoi kreivitär itsekseen, — miten kirje saataisiin varmasti ja salaisuudessa Naumovitschin käsiin.
Minä kyllä uskallan jättää kirjeen jollekin viejälle, en kumminkaan Serbian postilaitokselle, sillä sanotaan, että siinä on salainen osasto, missä hovin virkamiehille ja valtiollisille henkilöille menevät kirjeet salaisuudessa avataan ja luetaan.
Oi Jumalani, miten nyt menettelisin? Aika kiirehtää, jo on puolipäivä enkä minä uskalla odottaa siksi kuin aurinko on laskenut, sillä silloin on tyttäreni hukassa.
No niin, minun täytyy keksiä joku kepponen: Pukeudun valepukuun, haen
Stefan Naumovitschin käsiini ja annan hänelle tämän kirjeen.
Sitte valitsi kreivitär kaikkein huonoimmat vaatteet, mitä hänellä oli mukanansa, repi ne tahallansa tahrasi niitä hiukan, laittoi harmaan tukkansa epäjärjestykseen, niin että suortuva lankesi hänen kasvoillensa, leikkasi kenkänsä rikki ja koetti muutoinkin näyttää niin köyhältä ja kurjalta kuin mahdollista.
Sitte otti hän pienen punotun korin käsivarrelleen, kätki sinne kirjeen ja hiipi ulos Hôtel de Parisista niin huomaamatta kuin mahdollista ja lähti konaakiin päin.
SEITSEMÄSKOLMATTA LUKU.
Kerjäläisnainen.