Stefan Naumovitsch kulki pitkin kuninkaallisen puiston varjoisia käytäviä juuri silloin kuin aurinko edellämainittuna päivänä oli noussut korkeimmilleen ja sen säteet kultasivat puiden latvoja ja pian hän oli tullut semmoiselle paikalle, johon hän ei koskaan astunut ilman kauheata väristystä, jota ainoastaan ne ihmiset kokevat, jotka joskus ovat olleet niin lähellä kuolemata, että ovat huomanneet sen jäistä tuulahdusta.
Oi, tuossa oli paikka, missä keskellä viheriäisyyttä maa oli tullut paljastetuksi ja ikäänkuin uudestaan luoduksi.
Kuninkaan ajutantti katseli paikkaa omituisella katseella ja syvällä mielenliikutuksella.
Täällä oli lyhyt aika sitten se hauta kaivettu, joka oli ollut hänelle määrätty, täällä oli hän seisonut musta side silmillä ja kaksitoista ladattua kivääriä oli tähdätty hänen rintaansa vastaan, täällä oli hän joka hetki kuolemaa odottanut.
Silloin oli kuningas äkkiä esiintynyt, nimittänyt hänet ajutantiksensa ja tarjonnut hänelle ystävyyttänsä. Mikä muutos hänen kohtalossansa!
Stefan vapisi, ajatellessaan, kuinka helposti olisi voinut sattua, että kuningas olisi puoli minuuttia myöhästynyt. Silloin olisi ollut kuninkaalle myöhäistä osottaa kiitollisuuttansa Stefanille siitä, että tämä kerran oli pelastanut hänen henkensä.
Muuten ei Stefan katunut ollenkaan, että oli tarttunut Aleksanterin ojennettuun käteen.
Sillä kuningas oli tähän asti pitänyt sanansa, kohteli häntä ystävänänsä ja uskoi hänelle melkein kaikki sekä valtiolliset että yksityiset asiansa.
Tällä tavoin oli Stefan aina selvillä Dragan toimista ja paljon pahaa, jota tuo kaunis, pirullinen kuningatar oli aikonut panna toimeen, oli hän salaisuudessa muuttanut hyväksi.
Aleksanteri oli heikko luonne, joka aina otti vaikutuksia siltä, jota hän kuunteli.