Mutta Stefan Naumovitsch ei näyttänyt tulleen tälle paikalle antautuakseen tarkastelemaan ihmiskohtalojen vaiheita, päinvastoin näytti hänen tulollaan tänne puutarhaan olevan varma syy, sillä hän katseli tähystellen ympärilleen ja — kas, saman puun takaa, jonka vieressä Draga silloin seisoi ja levottomin silmin seurasi valmistustoimia, astui nyt mies.

Tämä oli puettu käsityöläiseksi.

Edessään oli vihreä nahkaesiliina, harmaa puku, pitkävartiset saappaat.
Harmaa tukka ja parta olivat lyhyiksi leikatut.

- Ystäväni Maschin, huudahti Stefan ja riensi entistä everstiään vastaan — tulethan vihdoinkin!

- Minä löysin kirjeesi puun kolosta, joka on postikonttorinamme ja tulin täsmälleen.

- Mutta sinä annoit minun kauan odottaa itseäsi.

- Niin, kun minun täytyy olla varovainen, vastasi Maschin sydämellisesti puristaen Stefanin kättä. — Minähän olen vielä maanpakolainen, tai oikeastaan kuollut mies, sillä tuolla konakissa luullaan, että pyöveli on tehnyt hyvän työn ja että minä jo aikoja olen maannut Tonavan pohjassa.

Sentähden en uskalla esiintyä, näetkös, poikani — en uskalla näyttäytyä kellenkään.

- Ja missä sinä oikeastaan piileskelet? kysyi Stefan, kun hän yhdessä ystävänsä kanssa painui syvemmälle puiden väliin. — Et edes minullekaan ole tähän asti antanut osoitettasi.

- En, sitä en ole tehnyt, kun en oikeastaan tahtonut, että kukaan sitä tietäisi. Mutta sinä olet poikkeus.