Niin tiedä siis, että eräs kunnon ihminen, johon minä voin aivan kokonaan luottaa, on ottanut minut taloonsa. Tunnetko vanhan kuninkaallisen hevosenkengittäjän, mestari Zornin?
- Ahaa, saksalaisen, joka oli palveluksessa jo kuningas Milanin aikana! huudahti Stefan. — Tietysti minä hänet tunnen.
Jokainen Belgradin lapsi tuntee hänet. Eihän löydy muita asiantuntevia hänen alallaan kuin hän. Siksi onkin hän välttämätön hovissa, koko kuninkaallinen talli on hänen katsantonsa alla.
- No niin, minä olen mestari Zornin ensimäinen mies, vastasi Maschin — se tahtoo sanoa, sillä arvonimellä asun minä, hänen talossaan.
Kerrassaan rehellistä väkeä, nuo Zornit, sekä ukko että hänen tyttärensä Klärchen, joka äidin kuoltua on hoitanut taloa!
Sinä tiedät, että he asuvat Natalienstrassella. Tuo vanhanaikuinen talo on hänen omansa. Siinä on tarpeeksi tilaa meille; minulla on hyvin kaunis huone asuttavanani ja saan nauttia mitä jalointa ja hienotunteisinta vierasvaraisuutta.
- Tuntuu kuin kivi putoaisi sydämeltäni, vastasi Stefan — kun nyt tiedän, että sinä olet hyvässä turvassa.
Mutta menkäämme asiaan.
Hovista ei minulla juuri ole paljon uutta sanottavaa, korkeintaan se, että eräs kuningattaren sisar on tullut sinne; minä luulen, että hän on hänen nuorin sisarensa ja nimensä on Helena.
- Minä tunnen hänet, vastasi Maschin — hän on aina ollut hyvä lapsi ja lienee vielä tälläkin hetkellä siivo tyttö.