Stefanin täytyi tehdä väkivaltaa itselleen, ettei raivostuisi ja karkaisi kenraalskan kurkkuun, sillä hän oli vakuutettu kenraalskan jok'ikisen sanan valheellisuudesta.
Genia ynseä, röyhkeä, uppiniskainen? Hän nähtävästi oli vastustanut sitä väkivaltaa, mitä hänelle kuritushuoneessa tehtiin. —
Stefan sentähden päätti, että vielä kerran inhottavan johtajattaren tekisi vaarattomaksi, niin pian kuin sopiva aika oli tullut.
— Nyt, herra, voitte saada Genian haltuunne! sanoi kenraalska. — Pyydän vain parin minuutin kärsivällisyyttä.
Hän meni ulos ovesta, joka johti rakennuksen huoneisiin.
Pian palasi kenraalska, mukanaan Genia tummassa puvussa, joka ahtaasti peitti hänen vartalonsa neitseelliset muodot.
Kirjoituspöydän itäpuolella riippuvan lampun valo sattui Genian kalpeihin tuskan täyttämiin kasvoihin.
Oi mikä kärsimys ilmeni noissa kasvoissa, mikä sanomaton tuska! Ja kuinka hänen suloiset silmänsä arasti katselivat, mikä ääretön kauhu niistä loisti!
Stefan vetäytyi vielä kappaleen syrjään, jottei Genian katse heti häneen kääntyisi, sillä hän pelkäsi, että Genia hänet nähdessään päästäisi huudon ja sen kautta ilmaisisi, että he jo tunsivat toisensa.
Ja tämä ei millään muotoa saisi tapahtua, sillä siinä tapauksessa pelastaminen voisi viime hetkessä tulla mahdottomaksi. Genia ei häntä todella nähnytkään.