Hän katsoi kenraalskaan ja lausui hiljaisella, vapisevalla äänellä:
— Säälikää minua, rouva kenraalska. Sanokaa mitä aiotaan minulle tehdä?
Oi Jumalani, enkö vielä ole kylliksi kärsinyt! Mitä uutta kauhistusta saan taas kärsiä, mitkä uudet tuskat minua nyt odottavat? Jumalani, usein olen tässä talossa toivonut kuolemata ja tuntenut inhoa kaikkea kohtaan, joka minua täällä on ympäröinnyt. Mutta nyt, kun minulle salaperäisesti kuiskataan: sinua odotetaan toisessa paikassa — nyt olen valmis pyytämään, että te rouva kenraalska annatte minun jäädä tänne.
— Minulla ei ole valtaa määrätä sinun kohtalostasi, Genia von Sandorf, vastasi kenraalska tylysti, vaan toinen henkilö, joka on minun yläpuolellani.
Tämä herra on tullut viemään sinut täältä. Seuraa häntä! Hän kyllä ymmärtää jokaista paon yritystä estää. Eikö niin, hyvä herra, teettehän sen?
Stefan Naumovitsch astui esiin. Hän horjui — hän tuskin kykeni pysymään jaloillaan. Nyt kohtasivat hänen ja Genian katseet toisensa. Genia avasi kyyneleistä turvonneet silmänsä, katsoaksensa, kuka hänet ottaisi mukaansa. Silloin —
Huuto pääsi Genian huulilta. Hän nojasi oven pieltä vastaan ja yritti vaipua lattialle.
— Mikä tyttöä vaivaa? huudahti kenraalska, ja Stefan näki nyt kauhulla hänen silmissänsä leimauksen, ikäänkuin epäluulon ilmeen. — Tunnetteko tuon tytön?
— En vähintäkään! Emme koskaan ole toisiamme nähneet! vastasi Stefan lujalla äänellä. — Hän kai pelästyi, nähdessään, että minä olen mies, jonka käsistä hän ei pääse pakenemaan.
Genia nojasi yhä vielä puoleksi tajutonna oven pieltä vastaan.