Hänen huuliltaan oli Genia kuullut, että hän rakasti Geniaa, joka nyt unhotti kaikki koettelemukset ja vaikeudet, jotka olivat hänen takanaan.
Stefan rakasti häntä, Stefan ottaisi hänet vaimoksensa ja oli tullut hakemaan häntä sieltä.
Oi, kuinka valoisalta nyt maailma hänestä näytti!
Kenraalska tuli uudestaan huoneeseen. Hänen kavalat silmänsä tarkastivat tyttöraukkaa, joka istui ja itki kokonaan masentuneena.
- Niin, nähkääs, kaunis Genia von Sandorf, huudahti hän pilkallisesti. — Meidän talossamme ei kaikki ole aina ollut mieliksenne, kaikista on teillä ollut jotain valittamista.
Saa nähdä, viihdyttekö siellä, minne teidät nyt viedään, paremmin kuin täällä.
- Oi, antakaa minun jäädä tänne, kenraalska, huudahti Genia kyyneltynein kasvoin. — Nyt näen minä paremmin, millaista täällä oli. Pelastakaa minut tuon miehen käsistä, niin minä vastaisuudessa aina tottelen teitä!
- Teidän katumuksenne tulee liian myöhään, sanoi kenraalska. — Minä en voi enää muuttaa teidän kohtaloanne. Ja nyt menkää Jumalan nimeen, Genia von Sandorf, ja kestäkää se kohtalo, joka teille on sallittu!
Genia nousi ylös polviltaan ja painoi nenäliinan vasten kyyneleisiä silmiään, sillä hän pelkäsi, että jos kenraalska olisi nähnyt hänen katseensa, olisi tuo inhottava ihminen heti lukenut niistä hänen sydämensä ilon.
- Kas niin, seuratkaa minua! kehoitti häntä Stefan uudestaan ankaralla äänellä. — Antakaa minulle kätenne! Minä voisin vangita teidät, minulla on oikeus panna teidät käsirautoihin, mutta minä luovun siitä, jos lupaatte, ett'ette yritä paeta.