- Kyllä, minä lupaan sen, sanoi Genia väsyneellä äänellä ojentaen hänelle kätensä.
Jos kenraalskalla olisi ollut aavistustakaan siitä, miten mielellään Genia laski sormensa hänen käteensä, niin ei hän varmaan olisi suvainnut, että Stefan ja Genia noin ilman mitään läksivät huoneesta.
Kiireesti vei Stefan rakkaansa portaita alas. Vielä ei hän ollut turvassa. Vasta sitte, kun hän istui Genian kanssa vaunuissa, joita uskollinen Maschin piti valmiina, tunsi hän olevansa turvassa.
Mutta hän ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään iloa kuiskata hänen korvaansa helliä sanoja.
- Sinä rakastat siis minua, Genia? kysyi hän hiljaa.
Hän katsoi Stefaniin kauniilla silmillään ja sanoi lämpimästi:
- Minä rakastan sinua, Stefan.
Vastaukseksi kiertyi hänen käsivartensa lujemmin Genian vyötäisille ja hän painoi hänet hellästi rintaansa vasten.
Hänen täytyi taistella vastaan, ettei jo täällä painanut huuliaan
Genian huulille.
Naumovitsch heitti viimeisen silmäyksen ylös portaita — hän ei nähnyt enää kenraalskaa.