Ei, ei, tämä ei saisi tapahtua! Äkkiä tarttui Genia takaapäin nuoren upseerin käteen ja painoi siihen kirjeen — juoksi sitte pois ja hävisi väkijoukkoon, ennenkuin Stefan edes oli päässyt selville siitä, kuka noin salaperäisesti oli hänelle kirjeen pistänyt.
Mutta nyt ei Genia tuhlannut aikaa; raskas taakka oli pudonnut hänen sydämeltään, sillä hän tiesi, ettei kauhea murhayritys nyt voisi tapahtua.
Ei, Stefan Naumovitsch lukisi kirjeen, hän ajattelisi, että kaikki olisi tiedossa, hän pakenisi ja pelastuisi jonnekin — kauas Belgradin ulkopuolelle.
Autuas hymyily kirkasti tytön kasvoja, kulkiessaan konakkia kohti.
Leveiden rappusten edustalla jo seisoivat katetut kuninkaalliset vaunut, niiden edessä kuusivaljakko kullankirjailtuine koristeineen ja sitte etempänä taas ratsasti uljaita keihäsmiehiä reippailla hevosillaan; niitä johti Nicodem Lunjevica, joka pyyhkäsi edes takaisin mustalla oriillaan, jaellen käskyjä, pitäen kulkuetta järjestyksessä.
Rappusten molemmin puolin oli asettunut santarmirykmentti, joka rauhan aikana oleskelee Turkin rajalla, suuria, voimakkaita miehiä, vuoren uroita, jotka joka hetki ovat valmiit uhraamaan verensä ja henkensä Serbian kuninkaan puolesta.
Samassa hetkessä kuin Genia hengästyneenä saapui linnan rappusille, avattiin konakin portit selälleen, kuoripojat lauloivat, jotka hitaasti kulkivat eteenpäin, käsissään pyhää savua tuoksuavia hopeamaljoja, sitte vyöryi alas rappusia kirjava pilvi pappeja karmosiininpunasissa puvuissaan, tuli hovikunta, herroja ja naisia juhla-asuissaan; nämä järjestyivät molemmin puolin, sirottivat kukkasia rappusille, joita purppuramatto peitti, ja sitte…
Rummun lyöntiä, torven toitotusta, onnittelun riemuhuutoja ja sen lisäksi korvia huumaavia kanuunanlaukauksia. Niin ilmestyivät Aleksanteri ja Draga — kuninkaallinen morsiuspari. — Niin, kaunis oli Draga, ylpeä ja kaunis kärpännahkalla reunustetussa puvussaan, joka saattoi hänen rehevän muotonsa edukseen esiintymään; purppuravaippa riippui hänen olkapäiltään peittäen suuren osan jättiläislaahustinta, mustissa kiharoissa kiilsi kapea kultainen otsanauha ja aaltoilevalla, ylpeällä, kunnianhimon täyttämällä rinnalla säkenöivät timantit.
Hiukan kalvistuneet huulet värähtelivät tuskin huomattavasti, ne näyttivät kuiskaavan: "Päämäärässä! — päämäärässä! Korkealla valta-istuimella — nyt olen minä kuninkaan puoliso!"
Ja juuri nyt, ajatteli Genia, olen minä pelastanut sinun henkesi; sillä ellen olisi varottanut Stefan Naumovitschia, niin muutamien minuuttien kuluttua sinun ruumiisi lepäisi henkitoreissaan tuomiokirkon rappusilla. Mutta mikä sinä olet minusta, et vielä ole Serbian kuningatar! Ja äkillisellä liikkeellä veti hän povestaan sen kirjeen, jonka kuningas Milan oli hänelle jättänyt viimeisenä, epätoivoisena keinona, ja samassa hetkessä kuin Aleksanteri ja Draga nousivat vaunuihin, heitti hän kirjeen suuressa kaaressa niihin ja huusi kovalla äänellä: