Molemmat tarttuivat varovasti haavoittuneeseen, nostivat hänet hitaasti ylös ja kantoivat verityöpaikalta.
Ylhäällä kuritushuoneen pääportille oli kokoontunut suuri joukko mies- ja naisvartijoita, mutta nähdessään, että verta vuoti, olivat he liiaksi arkoja sekaantumaan taisteluun.
Kenraaiska, joka suurella tyytyväisyydellä oli nähnyt, että Stefan kaatui, käski väkensä peräytyä ja sulkea portin.
Siten ei kukaan estänyt eversti Maschinia ja ukko Zornia ottamasta haavoittunutta mukaansa.
He kantoivat hänet vaunujen luo, nostivat niihin ja panivat hänet makaamaan leveälle istuimelle.
Eversti Maschin istuutui vastapäätä häntä ja vanha hevosenkengittäjä kiipesi kuskipenkille.
- Me viemme hänet meille! sanoi ukko Zorn päättävällä äänellä everstille. Jos miesparkaa voi vielä auttaa, niin suojelemme me ja hoidamme häntä, kuin olisi hän perheemme jäsen.
- Kunnon mies, mutisi eversti Maschin itsekseen, mutta ukko Zorn ei enää kuullut tätä kiitosta, sillä hän oli jo istuutunut kuskipenkille.
Heidän ajaessaan yön pimeydessä pitkin Belgradin katuja, kumartui eversti Maschin katselemaan ystävänsä kalpeita kasvoja ja mietti turhaan sitä, kuinka kaikki oli voinut tapahtua.
Yht'äkkiä avasi Stefan Naumovitsch silmänsä ja kuiskasi hiljaa: