- Vieläköhän saan nähdä häntä ennenkuin kuolen?
- Ennenkuin kuolet? Tuhat tulimaista, poikaseni, elä nyt heti puhu sellaisista asioista! huudahti eversti Maschin ja koetti näyttää niin huolettomalta ja iloiselta kuin mahdollista. — Luuletko sitte olevasi ensimäinen, joka noin odottamatta on saanut kappaleen lyijyä rintaansa?
Sen tohtori pian vetää ulos. — Mitäs hän muutoin tekisi oivallisilla koneillaan?
Parin päivän perästä tulet sinä taas terveeksi ja reippaaksi ukko
Zornin luona ja kiltti Klärchen'in hoidolla sinä pian paranet.
- Entä Genia? Hän tulee kai luokseni? kysyi Stefan Naumovitsch uudestaan sairaan tavallisella itsepäisyydellä.
- Hän tulee luoksesi, vastasi Maschin. — Tietysti tulee hän luoksesi, ei suinkaan hän sinua hylkää.
- Ei, ei, hän ei hylkää minua. Mutta se oli omituista, että hän jätti minut niin pian, kuiskasi hän itsekseen.
Vaunut vierivät yhä edelleen ja pitkään aikaan ei ystävysten välillä vaihdettu sanaakaan; hiljaisuuden vaunuissa katkaisi ainoastaan silloin tällöin Stefan Naumovitschin valitus, kun vaunut kovemmin heilahtivat.
- Maschin, kallis ystäväni, sanoi viimein Stefan — kuka oli se mies, jonka luoti kaatoi minut maahan.
Minä en luule, että se oli kuningattaren väkeä.