Mörinä kuului, joka pani jok'ikisen sydämen vapisemaan ja Draga oli heti ääneti.

Se oli todellakin ääni, joka saattoi veren suonissa jähmettymään.

— Karhut — karhut! huusi Nicodem Lunjevica voitonvarmana. — Nyt ne tulevat — katsokaa, tulta, tulta!

Laukaukset pamahteli ja tummanpunaisia liekkiä kohosi savumerestä, joka tahtoi kaikki pimentää. Ainoastaan salamat, joita singahteli pensaitten takaa metsästäjien pyssyistä, synnyttivät siellä täällä vahvemman valaistuksen.

Ja tuossa kamalassa valossa näkyi joukko tummia, kömpelöitä olennoita tunkeutuvan luolan suusta.

Tuliliekkien yli ne juoksivat ulvoen ja täyttivät metsän hirveillä äänillä, ja sitte nähtiin siellä täällä muodottomien, paksujen päiden pistävän esiin, veristen silmien säkenöivän ja punaisten kielien riippuvan pitkällä leukapielistä.

Ylijahtimestari oli erehtynyt. Siinä ei ollutkaan yksi ainoa karhu, vaan kokonainen karhuperhe, joka syöksyi ulos luolasta.

— Käykää päälle vaan! huusi Nicodem Lunjevica. — Siinä on sinulle, sen peto! — Kas, ei se pystynytkään! — Tuossa — tuossa! — Pitäkää varanne, Granzow, karhut käyvät teidän kimppuunne.

Sydäntä särkevä ääni nyt kaikui.

Hevosen kuolonhuuto sekoittui tähän kauhunpurkaukseen.