Että avonaisella kadulla vangittiin upseeri, että häntä kohdeltiin kuin villieläintä, se tosin ei ollut mitään ennen kuulumatonta Belgradin kadulla, mutta että juuri muutamia minuuttia ennen kuninkaan vihkiäisiä harjoitettiin noin hirveätä, se katkeroitti rauhallisimmatkin kansalaiset.
— Eikö Belgradissa enää ole varma hengestään? kuului väkijoukosta.
— Mitä on sitte tuo nuori upseeri tehnyt pahaa, koska häntä kohdellaan kuin suurta pahantekijää?
— Ja heitetään sitte hänet linnoituksen maanalaiseen koppiin? Ehkäpä hän on viaton — ehkä voipi hän puolustautua? — Ei, me emme tahdo, että tänä juhlapäivänä, kuninkaan hääpäivänä ihminen tutkimatta viskataan vankilan luolaan! Päästäkää hänet, santarmit, hän on Stefan Naumovitsch, kuninkaallisen kaartin upseeri, hän ei ole mikään karkuri, joka heti olisi pantava lukon ja salvan taakse!
— Päästäkää hänet vapaaksi, vapaaksi! huudettiin koko torilla. —
Ottakaa pois hänen kahleensa, kuninkaamme hääpäivä on häväisty!
Ihmislaine vyöryi äkkiä sille paikalle, missä santarmit pitivät Stefan Naumovitschia vangittuna, ja Genia von Sandorf pani kätensä ristiin, rukoillen Jumalaa, että kansa Stefanin pelastaisi.
— Takaisin, te Belgradin kansalaiset! huusi Nicodem Lunjevica, istuen tanakasti hevosen seljässä ja piirtäen miekallaan kaaren, ikäänkuin merkiksi, että tämän rajan sisäpuolelle ei kenenkään sovi tulla. — Takaisin, te ette tiedä, mitä tämä hylkiö on tehnyt. Hän on vaaninut korkean kuningattaremme Dragan henkeä, hän aikoi murhata kuningattaren, kun tämä kuninkaan rinnalla nousisi tuomiokirkon rappusia. Kauhea salaliitto on tullut ilmi, joka tarkottaa kuningattaren hengen riistämistä. Jumala ei kumminkaan suonut tuon ilkityön tapahtua, sillä tuntematon käsi on juuri heittänyt kuningattaren vaunuihin kirjeen, missä vehkeet paljastetaan ja Stefan Naumovitsch ilmaistaan peljättävän murhatyön toimeenpanijana.
Kauhun kiljahdus seurasi näitä sanoja, niin sydäntäsärkevä ja kimeä, että se kuului vieläpä keskellä melua, joka selityksen johdosta syntyi.
Genia oli huudon päästänyt — totuus oli häneen iskenyt kuin salama. Hänhän oli syössyt Stefanin turmioon, kun oli heittänyt tälle tulevan kirjeen kuningattaren vaunuihin. Näin ollen täytyi Milanin salaperäisen kirjeen olla Naumovitschin taskussa.
Geniasta tuntui, kuin tulisi mielipuoleksi, kaikki veri tulvasi sydämeen ja pannen oman henkensä alttiiksi Stefanin hyväksi, hän raivasi tietä väkijoukon läpi, huutaen: