Näin sanoen kosketti Draga huulillansa maljan reunaa, mutta varoi, ettei saanut pisaratakaan suuhunsa. — Ja nyt Milan, juo minun maljani! huudahti Draga.
— Milan — Milan, tule ulos minua auttamaan! huusi silloin äiti ulkoa pihalta. — Auta minua, poikani maitoastioita kantamaan.
— Äiti kutsuvi minua, änkytti Milan punastuen.
— Minun täytyy — minä en uskalla antaa hänen odottaa.
— Kuningas maitoa kantamaan! pilkkasi Draga.
— Tuollainen on siis se sankari, joka on Serbialle luova suuren tulevaisuuden! Ei, ystäväni, ensiksi teidän täytyy tyhjentää malja tulevan kuninkaallisen kunnianne hyväksi ja sitte vasta voitte ajatella, että teillä myöskin on äiti.
Draga siis ei ainoastaan koettanut saada poikaa myrkkyä ottamaan, joka turmelisi hänen ruumiinsa, vaan hän oli jo myöskin myrkyttänyt hänen sielunsa.
Milan ei enää kauvemmin kuunnellut äitinsä ääntä. Hän otti kultamaljan ja vei sen huulilleen. — Minä en nimeäsi tunne, kaunis metsästäjä, huudahti poika, mutta tämän maljan minä tyhjennän sinun kunniaksesi ja ystävyytemme muistoksi.
Kultamaljan säteilevän reunan yli kohosivat pojan silmät Dragaa kohti. Sitte poika pani oikean kätensä sydämelleen, samassa kuin hän vasemmalla vei maljan huulilleen, ja tulinen viini, johon kuolemaa ja turmiota oli sekoitettu, valui kurkusta alas.
— Missä viivyt, rakkaani? kuului Ada Kristicin ääni. — Tule heti!