Äkkiä laski Milan maljan pöydälle.
— Minä tulen, rakas äiti, minä tulen! Oi, sinä saat nähdä, mikä ihana koriste minulla on tukassani.
Näin sanoen, juoksi nuori Milan ovea kohti, mutta jo matkalla hän äkkiä tunsi väsymystä.
— Kyllä, kyllä minä tulen, mammakulta! huusi hän vielä kerran. — Älä mitenkään yksin nosta raskasta maitoastiata! Minä tulen auttamaan. — Oi, Jumalani, mikä minua vaivaa? sammalti hän, samassa kuin kuolonkalpeiksi muuttuivat hänen nuoruutta ja terveyttä uhkuvat poskensa. — Minusta tuntuu — minä voin pahoin — minä luulen, että olen saanut —
Hän horjui. Draga seisoi siinä ja katseli, mutta ei edes kättä ojentanut poikaa tukeaksensa. Kylmästi ja säälimättömästi antoi hän pojan kaatua lattialle, aivan jalkainsa juureen.
— Oi, Jumalani, minä luulen kuolevani! huudahti nuori Milan, painaen käsillään rintaansa vastaan.
— Voi, kuinka pahalta tuntuu! Polttaa kamalasti tässä paikassa, missä sydän tykyttää. Huutakaa äitiä, olkaa niin hyvä, hän — ei — ei äitiä — hän voisi peljästyä! jatkoi hän lapsellisella äänellä, mutta te — Jumalani, pitääkö minun sitte kuolla! Mustenee silmissäni.
— Kuolla! huudahti Draga, kumartuen hänen ylitsensä. — Sinä et koskaan saavuta päämaaliasi. Sinusta ei enää ole vaaraa ei Aleksanteri Obrenovitschille, ei minulle eikä sille, joka minun armostani tulee kuninkaaksi.
— Oi Jumala, ähkyi poika, — kuinka te olette kauhean näköinen! Olenko teille pahaa tehnyt? Ammuinhan minä karhun. Eikö minun kuulani sattunut? Miksi sitte minuun noin äkkiä suututte?
— Kuole, Milan Obrenovitsch! kuiskasi Draga hänelle. — Sinä olet elämäsi päämäärän saavuttanut. Täältä sinut viedään metsään ja kaivetaan sinulle siellä hauta. Ha, haa, nyt kerron sinulle, kuka minä olen.