Mutta väkijoukolla ei ollut aikaa mietiskellä. Sillä tuskin olivat santarmit saaliineen hävinneet näkyvistä, kun Ruhtinas Michaelin kadulta kaikui yleinen huuto:

- He tulevat… he tulevat!… Terve kuningas Aleksanteri!… Terve kuningatar Draga!

KUUDES LUKU.

Horjuva kruunu.

Tori kaikui väestön riemuhuudoista, kukkaissade lankesi niistä ikkunoista, joiden alatse kuninkaalliset vaunut kulkivat, ja Ruhtinas-Michaelin kadun kulmassa odottivat kuningasparia Belgradin kauneimmat naiset ja nuoret tytöt, jotka serbialaisten naisten nimessä ojensivat Dragalle morsiamen kukkaisvihkon.

Tuomiokirkon kellot alkoivat soida, kuorot virittivät Serbian kansallislaulun, samalla kuin tuomiokirkon rappusia ylös vyöryi juhlakulkue; täällä odotti metropoliitta, kreikkalais-katoolisen kirkon harmaantunut ylipaimen.

Dragan kauneus sokaisi kansan silmät, ja kun hän kuninkaan rinnalla kulki ylpeänä ja viehättävänä, löytyi tuskin ketään, joka ei olisi käsittänyt, miksi kuningas niin innokkaasti tahtoi omistaa tuon kauniin, mustakiharaisen lesken.

Ja kumminkin vapisi Draga sisimmässään, ja morsiushuntunsa takaa heitti hän kerta toisensa perästä aran silmäyksen sivullepäin. Vaikka hänellä olikin enää vain lyhyt matka alttarille ja valtaistuimelle — niin pelkäsi hän yhtäkaikki, että ratkaisevana hetkenä joku näkymätön käsi saattaisi musertaa hänen onnensa.

Juhlallinen hiljaisuus kumminkin vastaanotti hänet ja kuningas Aleksanterin temppelissä. Korkeimmat henkilöt juhlapukuisine naisineen, jotka parisilaispuvuissaan muodostivat ikäänkuin silkki-, sametti- ja pitsimeren, josta kallisarvoisimmat timantit ja jalokivet kimaltelivat, asettuivat paikoilleen.

Aleksanteri ja Draga seisoivat jo alttarin edessä; urkulehterillä oleva kuoro kajahutti juhlahymnin, ja mahtavasti aaltoilivat urkujen säveleet laajassa, korkeassa temppelissä.