Mutta Demeter Banjaluki hyppäsi vanhalle arkulle, josta hän sitte ulottui luukulle. Kohta hän oli sen avannut ja ketteryydellä sekä voimalla, jota parhainkin voimistelija olisi häneltä kadehtinut, veti hän itsensä katolle.
Klärchen painoi kätensä rintaansa vastaan ja huokasi, kuin raskaasta taakasta vapautunut.
— Oi Jumalani, minä kiitän sinua! Pelastus tuli, vaikka viime hetkessä.
— Pelastus? huudahti samalla ääni, josta Klärchen ei tietänyt, mistä se tuli. — Vielä ei sinun rakastajasi ole pelastettu, sinä uskoton.
- Ha, ha, hän pakeni katolle — minä kyllä näin sen, mutta sieltä poliisi ottaa hänet kiinni yhtä varmasti kuin sinua hetkinen sitte rehellisesti rakastin.
Klärchen peräytyi taaksepäin kauhusta huutaen. Vanha tammiarkku natisi ja sen sisästä nousi olento, jonka Klärchen tavallisesti mielellään näki, mutta joka nyt hänessä kauhua herätti. Sieltä ilmestyi Georg Eder, hänen sulhasensa, isänsä ensimäinen sälli. Nyt oli hänellä kaikki selvillä.
Klärchen vapisi, mutta ei enää Banjalukin tahi itsensä tähden, vaan Georg Ederin hengen tähden, sillä nyt Klärchen tiesi, kuka Banjalukin oli ilmiantanut.
Sulhanen oli epäilemättä nähnyt, että Banjaluki hyppäsi muurin ylitse.
- Tunnusta, että olet minut pettänyt ja rakastat tuota rosvoa, huusi hän mustasukkaisuuden vääristämillä kasvoilla. Ha, haa, olenpa viime aikoina ollut huomaavinani, että sydämesi ei enää kuulunut minulle, ja minä narri luulin, että kuninkaan ajutantti, nuori upseeri, jonka isäsi toi tänne vaarallisesti haavottuneena, oli sinussa muutoksen vaikuttanut. Mutta eipäs Stefan Naumovitsch ollutkaan sinun rakastajasi, sillä aikaa kuin kylmästi siedit minun suudelmiani, vaan tuo kurja, jolle ei yksikään tyttö ojentaisi edes pikkusormeaan.
Klärchen seisoi siinä kivettyneenä. Hänellä ei ollut voimaa lausua yhtään ainoata sanaa.