Katolla kuuli hän Banjalukin askeleita, allansa taas portailla poliisien askeleet kaikuivat, ja edessänsä sulhanen syyti hänelle vasten naamaa mitä ilkeimpiä syytöksiä.
— Mutta tänään minä teen tilini Banjalukin kanssa, sanoi nuori mies uhkaavasti, siksi ei hän aikaisemmin ottanut minua hengiltä, vaan antoi minun mennä tavaroitanikaan ryöstämättä, että nyt voisi varastaa minulta tuhat kertaa enemmän.
- Tännepäin, poliisit, tännepäin, Lazar Petrovitsch! — Minä näytän teille, mitä tietä rosvo meni!
Kauhusta huutaen Klärchen syöksyi sulhasensa päälle ja pani molemmat kätensä hänen rintaansa vastaan. Osottaen tällä hetkellä voimaa, jota ei olisi luullut noin hennolla olennolla olevan, painoi hän sulhasensa takaisin arkkuun, lausuen kyynelten tukahuttamalla äänellä:
— Anna anteeksi, Georg, en mitenkään ole voinut toisin tehdä —, minun täytyy muutamiksi minuuteiksi tehdä sinut vaarattomaksi, sillä hänen — hänen ei pidä langeta vainoojiensa käsiin. Jos minua olet rakastanut, niin ole ääneti.
Georg, joka ei odottanut tuollaista hyökkäystä, putosi takaisin arkkuun ja raskas kansi pudota rämähti kiinni.
Klärchen vaipui arkun päälle ja esti kaikin voimin Georg Ederiä pääsemästä vankeudestansa.
Georg Eder ei edes voinut toivoa, että äänensä kuuluisi ihmisten korviin, sillä tuo vanha arkku, joka kenties jo kokonaisen vuosisadan oli seisonut vinnillä hevosenkengittäjän talossa, oli koottu paksuista tammilaudoista, sisältäpäin raudoitettu, niin ettei ääni päässyt seinien läpi.
— Oi Jumalani, mitä olen tehnyt! huudahti Klärchen, painaen vapisevia käsiänsä ohimoitansa vastaan. — Nyt minä varmaankin olen ikipäiviksi katkaissut ne siteet, jotka minut liittivät sulhaseeni, sillä kaiken tämän perästä on mustan epäluulon täytynyt hänessä juurtua.
Klärchen kuuli ähkimistä. Mutta sitte kuuli hän selvästi: