— Tuo on kuoleman hyppäys. Oi Jumalani, saanko koskaan enää nähdä tytärtäni! Hyvästi, hyvästi, te hellät olennot yksinäisellä saarella! Demeter Banjaluki lähettää teille viimeisen siunauksensa, viimeisen tervehdyksensä.
Puoleksi tajutonna katsoi Klärchen kattoluukusta, kuinka rosvon pää hävisi. Hän kuuli kiivaita askeleita, jommoisia ihminen ottaa hypätäksensä, ja nyt hän oli epäilemättä lentänyt ulos katolta, nyt halki ilman — nyt — Oi, Jumala, salli hänen hyppäyksensä onnistua! kuiskasi tyttö vapisevalla äänellä. — Jumala, minä rukoilen sinua armahtamaan tuota miestä.
Katolla oli nyt kaikki tullut hiljaiseksi. Kuolon huutoa ei ollut kuulunut eikä Klärchen myöskään ollut kuullut mitään kumeata putoamista — kaikki oli äänetöintä ja hiljaista.
Ulkona vinteillä poliisit mellastelivat. Ovi avautui. Poliisipäällikkö Lazar syöksyi sisään, kymmenen salapoliisin seuraamana, joilla itsekullakin oli revolveri kädessä. Myöskin Lazar piti revolveria kädessänsä. Kuuma puna peitti hänen muutoin kalpeat kasvonsa ja silmät säkenöivät.
Kun Lazar syöksyi huoneeseen, ei hän heti nähnyt tyttöä. Hän huusi väellensä:
— Tutkikaa tämäkin huone! Hänen on täytynyt jonnekin piilottautua, koskei häntä ole näkynyt koko talossa. Haa, kuka tuolla on? huudahti Lazar äkkiä pitäen revolverinsa valmiina laukaisemaan. — Tuolla — tuolla arkulla — olento, tyttö!
— Kuka sinä olet, tyttö? kysyi Lazar, epäileväisestä tutkien häntä kiireestä kantapäähän saakka.
— Minä olen talon tytär, vastasi Klärchen ylpeänä nostaen päätään. —
Klara Zorn on minun nimeni.
— Kas, hevosenkengittäjän tytär! huudahti Lazar. Muuan salapoliiseista astui nyt Lazarin luokse ja kuiskasi hänen korvaansa muutamia sanoja. Poliisipäällikön katse kohosi heti luukulle, joka johti ylös katolle.
— Miksi on katto-ikkuna auki, kysyi hän raa'alla äänellä.