— Se on aina auki, vastasi Klärchen. Me suljemme sen ainoastaan silloin kuin sataa. Raittiin ilman täytyy tunkeutuu vinnille, sentähden, että me usein kuivaamme täällä vaatteita.
— No minä ajattelen, että me myöskin heitämme silmäyksen katolle, sanoi Lazar pilkallisella äänellä. — Joku teistä kiivetköön katolle ja ottakoon selkoa, istuuko rosvo siellä ja nauraa partaansa sillä aikaa kuin me etsimme häntä täällä alhaalla.
Eräs salapoliisi astuikin esiin, sama mies, jonka nimi nyt oli Heinrich
Rabe ja hoiti tavallisesti Lazarin kirjurin virkaa.
Englantilainen — me tiedämme, että tuo oli Harry Ravenin salanimi — oli tänään kumminkin liittynyt joukkoon, joka lähti rosvoa takaa ajamaan.
Äkkiä hyppäsi Rabe arkulle aivan Klärchenin viereen. Sitte hän kiipesi katolle, mutta palasi muutamien minuuttien kuluttua ilmottamaan, ettei katolla ollut yhtään ainoata ihmisolentoa. Mutta Petrovitsch oli jo kauvan sitte kiinnittänyt katseensa arkkuun, jonka päällä Klärchen istui.
Epäluulo ja ivallinen voitonriemu loisti hänen silmistänsä.
— Ettekö nousisi hetkeksi, neiti Zorn? kysyi hän Klärcheniltä. — Tehän olette niin nuori, miksi sitte itsepintaisesti istutte tuolla vanhalla arkulla?
— Minä kuulin melua talossa, vastasi Klärchen, — ja minä niin peljästyin, että jalat rupesivat vapisemaan ja vaivuin tälle arkulle. En nytkään kykene jaloillani seisomaan, herra poliisitirehtööri.
— No, minä tuen teitä! sanoi Lazar, tarttuen Klärchenin käsivarteen, vetääkseen hänet ylös. Nopealla liikkeellä vapautui Klärchen avustajastaan.
— Hellittäkää! huudahti Klärchen. Minä teen niinkuin tahdotte, nousen omin neuvoini.