Moses Mandelblüt oli siksi juonikas, että oli olevinaan tuosta hämmästyksissään, saadakseen vaan Lazarin mitä pikemmin lähtemään tallista.
Että ravintolassa tutkimisen tulokset olivat yhtä kehnot, lankeaa itsestään, ja noin neljännestunnin kuluttua lähti Lazar juutalaisen talosta siinä varmassa vakuutuksessa, että hänen salapoliisinsa täytyi erehtyä. Mutta Mandelblüt palasi heti talliin. Hän sulki oven perässään, meni täytetyn hevosen luokse ja taputti kolme kertaa sen kuvetta. Kohta avautui ovi, ja Banjaluki hypähti ulos hevosesta.
— Onko hän poissa? kysyi Demeter hyvin halveksivalla äänellä. — Kylläpä on tyhmä mies tuo poliisipäällikkö, kun ei voi erottaa täytettyä hevosta elävästä!
Mutta kuulkaa nyt, Mandelblüt! Hankkikaa minulle nyt hetimiten valepuku, mieluummin sellainen, joka näyttää saksalaiselta. Sitte tarvitsen partaveitsen ja saippuaa ja ajan pois partani.
Mandelblüt oli jo tottunut siihen, ettei sopinut kysyä Banjalukilta, mitä varten hän mitäkin teki. Hän sentähden poistui ja palasi pian, mukanaan kaikki mitä pyydettiin. Hän ripusti peilin tallin seinälle ja piti lyhtyä sillä aikaa kuin Demeter ensin leikkasi mustan leukapartansa ja sitte partaveitsellä ajoi leukansa ja poskensa aivan sileiksi. Rosvolle ei jäänyt muuta kuin mustat viikset, jotka antoivat hänen naamallensa rohkean ja uskaliaan ulkomuodon.
— Entäs puku sitte! kysyi Banjaluki.
— Tässä se on! vastasi juutalainen. — Tehän tahdoitte jotakin saksalaista. Minun luonani kerran asui rikkaan saksalaisen palvelija, joka joi itsensä humalaan ja möi sitte minulle liverinsä. No, mitä pidätte tästä puvusta kultanauhoineen ja saksalaisesta lakista, jossa on kullattu levy? Koko puku sopii teille kuin valettu.
Demeter riisuutui kiireesti ja pukeutui saksalaiseen liveripukuun, joka sopi hänelle oivallisesti.
— Suuri kiitos, Mandelblüt! huudahti hän, asettaessaan lakin päähänsä. — Jos joskus minua tarvitsette, niin tiedätte, missä minä olen löydettävissä. Te olette minun ystäväni ja minä teidän. Sanokaa terveisiä Salchenille, nuorelle rouvallenne! Mutta olin unhottaa koko asian! Onko Wienin tyttökauppias vielä teillä? Tiedättehän, ketä minä tarkoitan — miestä, joka pitää sitä taloa Wienissä ja vähän väliä tulee Serbiaan, saadakseen tuoretta tavarata kundeillensa?
— Hiljaa! kuiskasi juutalainen rosvolle. — Älkää Jumalan tähden puhuko niin äänekkäästi! Seinillä on korvat. Tiedättehän, että tyttöjen kauppaaminen on ankarasti kielletty ja että tyttökauppiasta nyt entistä kovemmin ahdistetaan. Mutta hän on vielä luonani, ja jos teillä on hänelle joku kauppa esitettävänä, niin — on hänellä taskut täynnä kultarahoja ja seteleitä. Hän aina maksaa puhtaassa rahassa.