— Ennen tahtoisin tulla tuomituksi, kuin antautuisin tekemisiin tuon kapikoiran kanssa, sanoi Demeter närkästyneenä, — mutta minulla on nyt siihen aivan erityinen syy. Pitäköön kumminkin rahansa! Mutta sanokaa hänelle, että hän huomisiltana, kun hämärtää, saapukoon mestari Zornin taloon ja kysyköön Stefan Naumovitschia. Siellä hän on saava tietoja, jotka hänelle ovat mitä suurimmasta arvosta. Älkää unhottako sitä, Mandelblüt! Minä luotan siihen, että te tämän asian toimitatte.
— Luottakaa minuun, sanoi juutalainen. — Ehkäpä minäkin voin siten jotakin ansaita? Mitäs siitä arvelette, Demeter Banjaluki?
— Kyllä tekin siitä jotakin ansaitsette. Mutta älkää saattako tyttökauppiasta, vaan antakaa hänen mennä yksin ja toimia omin päinsä. Ja nyt voikaa hyvin! Minulla on kiire.
Pari minuuttia myöhemmin oli Demeter Banjaluki lähtenyt ravintolasta. Rauhallisena hän nyt kuljeskeli pitkin Belgradin katuja, hän tiesi valepuvussaan olevansa aivan suojattuna. Sitä paitsi parrattomuus muutti hänen ulkomuotonsa siinä määrässä, ettei paras ystävänsäkään olisi häntä tuntenut. Kohta seisoi Demeter kaksikerroksisen talon edessä, joka oli erittäin hienon kadun varrella, ja jossa ensimäisen kerroksen akkunat olivat hyvin valaistuja.
Valepukuinen rosvo soitti kelloa ja kun heti eräs vanhanpuoleinen rouvasihminen tuli ja avasi kysyi Demeter häneltä:
— Suokaa anteeksi, eikö täällä asu nuori upseeri, nimeltä Nicodem
Lunjevica? Hän on hänen majesteettinsa kuningatar Dragan veli.
— Aivan oikein! sanoi vanhus. — Herra luutnantti on teitä jo odottanut.
Te olette varmaankin se saksalainen kuski, joka tänään on tullut
Belgradiin.
— Kyllä! vastasi Demeter ja astui taloon, jonka oven vanhus löi selälleen. Mennen edellä kynttilä kädessä vei nainen hänet portaita myöten ensimäiseen kerrokseen ja huusi sitte kovalla äänellä:
— Herra luutnantti, nyt on hän täällä! Käskenkö hänen astua sisään?
— Laskekaa hänet vaan sisään! vastasi Nicodem Lunjevica huoneesta.