Vaunut saapuivat, joiden tuli viedä kuningaspari takaisin palatsiin. Draga, joka säteili autuaallista onnea ja tällä hetkellä epäilemättä oli maailman ylpein ja onnellisin nainen, lähestyi juuri vaunuja, kun heikko, vapiseva ääni äkkiä hänen läheisyydessään rukoili:
— Armahtakaa! Antakaa minulle leipää, korkea rouva! Minä kuolen nälkään! Kuningatar kääntyi sivullepäin ja näki — läpinääntyneen, ryysyisen tytön polvistuvan kädet ristissä häntä kohden ojennettuina.
Mustakiharainen, mutta huonosti hoidettu tukka ympäröitsi lapsen pieniä, kalpeita kasvoja, joihin köyhyys ja hätä jo olivat kerinneet painaa leimansa.
— Jesuksen tähden, rouva kuningatar, minun on nälkä! toisti lapsi vielä kerran. — Jos annat minulle pienen kappaleen leipää, niin saat tämän sormuksen, joka on sormessani.
Näin sanoen lapsi ojensi pienen, laihan kätensä, ja sormessa oli kapea kultasormus, jossa loisti sininen päärly.
Huomatessaan sormuksen, Draga yht'äkkiä säpsähti, keveä huudahdus pääsi hänen huuliltansa, ja sitte hän pyörtyneenä vaipui kuninkaan syliin.
Aleksanteri nosti nuoren vaimonsa vaunuihin ja sanoi käskevällä äänellä ajurille:
— Aja mitä pikemmin konakkiin! Tämän kohtauksen olivat vain ani harvat huomanneet; lapsi, sormus sormessaan, oli vielä polvillaan ja katseli suurilla, peljästyneillä silmillään kuninkaallisia vaunuja, jotka nopeasti kiitivät pois paikalta.
SEITSEMÄS LUKU.
Salaperäinen kirje.